Uusi mysteerityttö

Istun tässä tuolilla taas. Koneen ääressä kirjoittamassa, juovuksissa. Halusin kirjoittaa muutaman sanan, mutta nyt kun ne pitäisi kirjottaa, en tiedä mitä sanoa. Kuinka yllättävää. Olen juonut juhannuksesta lähtien hyvin tasaisesti paljon. Muutama tärisevä selvä päivä on ollut välissä. Ja sitten on taas jatkettu, ja varmasti jatketaan niin kauan kuin rahaa riittää. Ja sitä ei taas tiedä, että mihin asti se riittää.

Minulla on uusia ystäviä ja olen yhteen heistä todella pahasti ihastunut. Pidän näistä ystävistä todella paljon, ja he (ainakin suurin osa tästä porukasta) tuntuvat jostain todella oudosta syystä kovasti pitävän minusta. En tietenkään tiedä kuinka paljon siitä on alkoholin tuomaa leppoisuutta minun osaltani, sillä en ole ketään heistä nähnyt kuin muutaman kerran selvinpäin. Mutta ainakin jossain määrin luotan heihin, joka on minulle kohtalaisen uusi ja outo tunne.

Ja kuten mainitsin, olen yhteen heistä (naiseen, jos se jollain tavalla merkityksellistä on) todella pahasti ihastunut. Ikävä kyllä tämä henkilö on kihloissa yhden porukan parhaimman tyypin kanssa. Hyvin tyypillistä toimintaa minulta, ihastua siihen ainoaan varattuun naiseen koko porukassa. Mutta minä en tiedä. Ja koska en tiedä, juon taas. Tuntuu ainakin hetken aikaa asiat vähän pienemmiltä ja merkityksettömämmiltä.

Tämä kaveri tietenkin lähti juuri nyt armeijaan ja jotain ihmeellistä minun ja tämän tytön välillä on. Joten minulla ainakin teoriassa (voi vittu), olisi jonkinlainen sauma kai olisi. Tai sitten, se on turhaa paskaa toiveajattelua niin kuin kaikki muutkin asiat minun elämässäni. Mutta jos hetken valehtelen itselleni ja nukun samassa sängyssä tytön kanssa käsi kädessä. Kai se on vitun sama mitä hän ajattelee, kunhan minusta edes joskus tuntuu siltä, että joku vähän välittäisi.

Se olen minä

Hei, taas. Se olen minä, Hank. Merkityksetön yksilö maailman merkityksettömässä virrassa. Ikuisesti pessimistinen, mahdollisimman usein humalassa. Turhautunut ja vihainen ei millekkään. Minä en vieläkään kirjoita. Minä vain juon. Välillä teen töitä, ja taas juon. Haluaisin saada jotain aikaan, mutta en vain kykene.

Minä mokasin edellisessä blogi-merkinnässä mainitun mysteerityttö-jutun. Joten olen pari viikkoa käyttänyt uuden mysteeritytön löytämiseen. Katsoin jopa Amélie-leffan. Siinä jos jossain, oli täydellinen mysteerityttö. Huokailin läpi elokuvan, ei lainkaan huono pätkä, vaikka semisti sortuikin romanttisten komedioiden kliseisiin.

Miksi minulla ei ole tyttöystävää? Kaipaisin kovasti jotain toista vierelleni, ja usein saan kontaktinkin naispuolisiin ihmisiin (siis juuri sillä oikealla tavalla), mutta mitään ei ikinä tapahdu. Pitäisikö minun yrittää? En tosiaan haluaisi. En osaa. Taas kerran, "se ei ole minussa". Mielenkiintoiset ihmiset ovat harvassa, ja en mitenkään kykene purkamaan itseäni ihmisille joista en oikeasti pidä. En edes humalassa. Lukuunottamatta tietenkään tätä blogia (vaikka en olekkaan yhtään merkintää tähänkään selvinpäin kirjoittanut).

Olen niin vitun väsynyt kaikkeen.

Hank.

Lyhyen tauon jälkeen

On kulunut aika tarkkaan kuukauden verran edellisestä merkinnästä. En ole onnistunut saamaan itseäni vielä hengiltä. Vaikka aika-ajoin sekään ei ole aivan mahdottomalta ratkaisulta tuntunut. Minua väsyttää, aina väsyttää. Herään kymmeniä kertoja yön aikana, ja päivät makaan liian uupuneena tekemään mitään. En oikein osaa sanoa onko se sitä, että en jaksaisi tehdä mitään, vai vain sitä, että en viitsi.

Kaikki kyllästyttää minua, kaikki tapaamani ihmiset ovat tylsiä, heillä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa mistään. Ei heillä kai ole elämässään mitään sen enempää kuin minullakaan. Minua vai ihmetyttää kuinka he jaksavat jauhaa samoista merkityksettömistä asioista päivästä toiseen. Ihmissuhteita, töitä, koulua. Ei minua kiinnosta. En minä ole niille mikään vitun ystävä, vaikka humalassa saankin aikani heidän seurassaan parhaiten kulumaan.

Ei minua kiinnosta, kuinka "hyvänä tyyppinä" he minua pitävät. Olen vain humalassa huomattavasti vähemmän kulmikas ja tökerö kuin selvinpäin. Siksi aina häivyn paikalta heti aamulla. En kestä niitä. Liikaa ystävyyttä, liikaa sitoutumista, liikaa avautumista, liikaa kaikkea.

Vittu, miksi mokasin suhteeni ainoaan ihmiseen, jota todella pidin mielenkiintoisena ja älykkäänä (paljon minua älykkäämpänä, seikka joka varmasti teki hänestä niin mielenkiintoisen)? Ehkä se oli pelkoa. Varmaankin juuri sitä samaa pelkoa, joka pitää minut erossa ihmisistä jotka ovat minulle ystävällisiä. En ymmärrä mitä he haluavat minulta. Eivät kai oikeasti yhtään mitään.

Olen nyt pitkän aikaa harkinnut ottavani uudestaan yhteyttä tähän henkilöön, josta olenkin jo pariin otteeseen maininnut. Mutta edellisestä kontaktista on jo monta kuukautta aikaa, enkä siihenkään saanut mitään vastausta. En usko, että saisin mitään nytkään. Eihän sillä mitään häviäisi, jos yrittäisi vielä yhden kerran. Ei kai muuta kuin viimeiset itsetunnon rippeet. Ja sehän ei mikään suuri menetys olisi. Onneksi voin sitoa kaiken kiintymyksen ihmiseen, jota en tule koskaan näkemään uudestaan. Ei tarvitse tuhlata tunteita ihmisiin jotka oikeasti haluaisivat tutustua minuun.

Hank.

Juodaan viinaa, tullaan sekavimmiksi näin tai jotain

Vitut baarista, vitut mistään. Eilen puhuin jotain paskaa baariin menemisestä kai, en tiedä. Vittuun sekin paska, nytkin vedän eilisestä melkolailla samoilla humaloilla huomiseen. Haistakaa vittu. Ja erityisesti ne blogi-merkinnät missä olen maininnut paheksuntani muita päihteitä kohtaan (sellainen varmaan jossain oli) voi erityisesti imeä visvaista kyrpääni (tai vittuani, ihan kuinka haluatte minut kuvitella). Tuhoutuminen on kaunista.

Nyt olen sekaisin pelkästään alkoholista, mutta luulen, että seuraavaksi työnnän itseni amfetamiin maailmaan. Pilvestä en pidä, se on liian passiivista minun makuuni (ja usko pois, olen kyseistä substanssia kokeillut useammin kuin kerran). Heroiini olisi varmasti noin rocknroll- näkökulmasta ihan vitun hienoa, mutta siinä on tietynlainen pelko takana kuitenkin. Amfetamiini on selkeästi ns. älykäs huume, sitä voi ottaa melko tasaisesti ja silti säilyttää tietyn kontrollin. Tai ehkä haluan vain kotiin äidin syliin itkemään maailman pahuutta jollain tekosyyllä.

Hank, itsetuho ja liikaa valkosipulia sämpylässä.

Juomisesta

Muistan ajan kun alkoholitoleranssini oli niin pieni, että jo siinä kahdeksan ja kymmenen oluen tienoilla alkoi esiintyä hienoista tiedottomuutta ja pilkkimistä. Nykyään tuollainen kymmenen olutta tuntuu hädin tuskin hyväksyttäviltä pohjilta viikonlopun viettoon (joka on aivan eri tilanne kuin viikolla baariin lähteminen). Harmittaa. Ennen olisin lähtenyt ilman minkäänlaista harkintaa baariin juomaan viimoiset pennini, mutta nyt todella ajattelen, ettei minulla ole yhtään rahaa. Ennen olisin tuosta noin vain lainannut joltain ystävältäni ja maksanut myöhemmin, mutta nyt se ei jotenkin tunnu oikealta. Lähinnä kai siksi, että olen liian selvä.

Mutta jos tämä asia todella on näin, minun tulisi opetella ns. tissuttelemaan. Mutta se ei ole jotain sellaista mitä osaisin. Minä juon niin paljon kuin pystyn, niin nopeasti kuin pystyn. Tämä tietysti ilman mitään turhaa suorittamista. Asiat vain ovat niin. Eli näin olen vähän ennen kymmentä ryypännyt koko 12-packin, mikä ennen tapasi kestää hyvinkin koko päivän. Tiedän, ettei tuo määrä ole kovinkaan suuri vähänkään isommalle kaverille, mutta minähän olenkin melko pienikokoinen heppu.

Pitänee ruveta juomaan tiukkaa viinaa. Sillä tuntuu ainakin vielä saavan itsensä aivan täysin sekaisin.

Hank.



Hah, löysinpä lisää alkoholia. Kyllä tämä vielä tästä. Huomiselle varmaankin saan jostain lainattua sen verran rahaa, että pääsen baariin. Kai minun suurin motiivi baariin menemiselle on tytöissä. Kuitenkin jotenkin uskon olevani enemmän huora-ihminen. En näe tätä naisia alistavalla tavalla (valhe, tietenkin näen, mutta en niin kuin satunnainen lukija luulisi). Haluan nussia, ja ainakin kuvitella olevani jollain tavalla haluttava kauniin naisen kanssa, mutta en halua mitään muuta. Haluan olla yksin.

Hei hei, Hank.

Molemmat olkapäät koskettavat seiniä

Sisälläni kasvaa tarina. Toivoakseni useampi kuin yksi. Tunnen sen, tunnen kuinka se pyrkii ulos minusta. Haluaisin purkaa sen paperille (tai tietokoneelle jos aivan tarkkoja ollaan). Mutta en tiedä kuinka se muotoutuu. En tunne sen muotoa. Tavallaan tiedän mistä se kertoo, tai mistä siinä on kyse, mutta en kuitenkaan ymmärrä missä siinä on tarina. Tarinan ydin. En tosiaan tiedä.

Internet pitää minut poissa kirjoittamisesta, vihaan sitä, mutta en osaa (tai ehkä en halua) tehdä sille mitään. Onneksi en (juurikaan) enää pelaa mitään. Istun ja juon, juon ja istun, mutta en kirjoita. Haluaisin, että minulla olisi sellaista kunnianhimoa joka pakottaisi minut pysähtymään ja kirjoittamaan. Kuitenkin tunnen suurta vastenmielisyyttä (luterilaista) työmoraalia kohtaan. Inhoan asioiden muuttumista rutiininomaiseksi suorittamiseksi. Haluaisin myös juoda enemmän. Haluaisin juoda ja kirjoittaa. Mutta minä vain juon ja selaan. Joskus luen, joskus katson, mutta useimmiten vain selaan.

Kuitenkin tunnen, kuinka jokin paisuu sisälläni, haluaa ulos. Tunnetta on hankala kuvailla, mutta uskoisin, että kaikki joilla jotain sen kaltaista on ollut, tietävät mistä puhun. Pakko luoda. Halu luoda. Ehkä odotan, useimmiten asiat ratkeavat odottamalla. Ja ne jotka eivät ratkea, eivät ehkä olleet edes odottamisen arvoisia. Joten olen vain. Ja juon lisää.

Mutta yritän olla tekemättä juomisestani numeroa. En haluaisi juopporomantiikkaa. Se on kulunutta (haluaisin sanoa, että klisee, mutta mielestäni yksi suurimmista kliseistä on osoitella ja kutsua asioita kliseiksi). Riippumatta siitä, että haluanko tehdä asiasta numeroa vai en, mielenkiintoisimmat asiat elämässäni (lapsuuden maagisia aikoja lukuunottamatta), ovat tapahtuneet joko humalassa tai jonkun muun substanssin (hyvin harvoin "sorrun" muihin aineisiin kuin alkoholiin, se kun on ehdoton suosikkini) vaikutuksen alaisena.

Haluasin kirjoittaa fantasiaa, mutta uskon päätyväni kirjoittamaan jotain muuta. Luultavasti omasta elämästäni. Tai tarinoita omasta elämästäni, kerrottuna niin kuin tarinoita kerrotaan. Sovittaen, kaunistellen, mukaillen tai ehkä puhtaasti keksien. Keksien sellaisia tarinoita, jotka olisivat voineet tapahtua minulle, jos olosuhteet olisivat olleet oikeat. Toisaalta uskon, etten pystyisi ehkä koskaan kirjoittamaan tarinaa jossa "olosuhteet olisivat oikeat". Se ei vain ole osa minua.

Olen kai enemmänkin ojanpohjan ja kapakan nurkkapöydän miehiä. Istun molemmat olkapäät seiniä koskettaen, katse kohti oviaukkoa, vessan ovea, mitä tahansa paikkaa missä ihmiset liikkuvat. Minä vain katson, katson ja opin. Tietysti aika-ajoin kaipaan jonkun kuuntelemaan tarinoitani, ja usein niitä tullaan kuuntelemaan ilman varsinaista suostumustani (jota en useimmiten pane pahakseni, erityisesti jos kuuntelijana on naispuolinen henkilö). Vastapalvelukseksi he haluavat, että kuuntelen heidän tarinoitaan ja mielipiteitään. Useimmiten puhumme musiikista, joskus sävyyn joka kuvottaa minua selvinpäin, mutta silloin se ei haittaa, mikään ei haittaa. Haluaisin lähteä baariin, mutta minulla on kuumetta, olen vahvasti lääkitty ja humalassa, joten jätän väliin.

Hank.


P.S. Huomasin, että tuon Hankin voi käsittää viitteenä moneenkiin suuntaan, mutta todellisuudessa se on puhtaasti viite Charles Bukowskin kirjalliseen alter-egoon.

Kritiikkiä ja hitunen haikeutta

Luettuani edellisen merkinnän läpi huomasin muutaman asian. Teksti on lähes lukukelvotonta. Saatuani yhden asian sanottua, seuraavassa lauseessa tyrmään sen. Ehkä se johtuu siitä, että en ole tottunut tämäntyyppisen kirjoittamiseen. Siis tälläiseen, että kirjoitan ylös suoraan mitä ajattelen. Annan sormieni vaeltaa näppäimistöllä vapaasti. Kirjoitusprosessi itsessään on tällä metodilla hyvinkin vapauttavaa, mutta tulokseksi saan, ainakin edellisen merkinnän perusteella, pitkät pätkät poukkoilevaa ja jonkinlaista sisäistä taistoa käyvää tekstiä. En ole aivan varma onko se hyvä vai huono asia. Ainakin sitä oli hieman työlästä lukea, mutta se saattoi myös johtua siitä, että se oli minun ajatuksiani ja tuossa poukoilevassa ja raa'assa muodossa muistutti hyvin paljon tapaa jolla ajattelen.

Novelleja kirjoittaessa yritän sisäistää hahmon niin paljon kuin pystyn. Ikäänkuin näytellä henkilöitä ja miettiä mahdollisimman realistisesti mitä he tekisivät niissä tilanteissa joihin sairas mieleni heidät työntää. Tässä saattaa olla hyvin tärkeä pointti kirjoitukseni kannalta. Yritänkö liikaa? Minä en ole kirjailija. Harva kirjailija on julkaissut kirjaa alle kolmekymppisenä. Miksi minun pitäisi? Miksi minä yritän? Minähän inhoan yrittämistä. Yrittämisellä tarkoitan vaivannäköä jonkun suuremman päämäärän vuoksi. Haluaisin antaa asioiden mennä omalla painollaan. Niiden pitäisi vain tapahtua. Useimmiten pystyn siihen, erityisesti humalassa pystyn siihen. Toisaalta humalassa olen myös jonkinlainen jumala, joka kertoo parhaat tarinat ja kykenee juomaan määrättömästi alkoholia (joka on itseasiassa melko kaukana totuudesta, minulla on onnettoman huono viinapää). Joten se ei kai ole kovinkaan hyvä vertailukohta.

En tiedä, haluaisinko edes olla kirjailija. Joskus minusta tuntuu, että olen vain jotenkin ajautunut pitämään sitä jotenkin hyvänä vaihtoehtona. Sinänsä minulla ei ole mitään ajatumista vastaan, ainakin se on helvetin paljon miellyttävämpää kuin kiivetä väkisin jostain mistä en halua mennä. Kuitenkin minä kirjoitan. En usko sen tekevän minusta kirjailijaa, en usko että edes kirjan julkaiseminen välttämättä tekisi. En ainakaan haluaisi nähdä kirjailijaa ammattina, osana suurempaa koneistoa. Kirjailija sorvin ääressä, sorvaamassa uutta best-selleriä syötettäväksi kustantajan mainoskoneistoon. Melko varmasti hikeä, ehkä vertakin, mutta ei sielua, ei elämää, ei mutaa. Ei minkäänlaista rosoa. Koneisto tuottaa massajuonta, massahahmoja, massajuonenkäänteitä, massatakakansitekstejä. Koneisto, jossa kirjailija on vain yksi osa liukuhihnaa, yhtä arvokas kuin painokone ja yhtä helposti korvattavissa. Minusta kirjailija (siinä missä kuka tahansa taiteilija) on sellainen henkilö, joka antaa palan itsestään luodessaan jotain uutta.

Minua (kirjoittajana) pelottaa avautua. Aivan suunnattomasti. Minä en puhu tunteistani ikinä selvinpäin, hyvin harvoin edes humalassa. Ja silti, kirjoittaakseni jotain mikä olisi edes jollain asteella merkityksellistä, minun olisi avauduttava. Toki voisin muuttaa päähenkilöt vaikka energiakertymiksi kehittyneiksi avaruusolennoiksi, mutta se ei silti muuttaisi sitä, että niiden ajatukset ja teot, olisivat minun ajatuksiani. Ja sitä tietoa itsestäni, minkä tarinaan valaisin, voitaisiin käyttää minua vastaan. En oikeastaan edes tiedä miten.

Maailmassa on äärimmäisen vähän ihmisiä jotka päästäisin koskaan niin lähelle, että he oppisivat todella tuntemaan minut. Itseasiassa tiedän vain yhden henkilön, mutta siihenkin saatan palata joskus myöhemmin, kun olen menettänyt toivoni (taidanpa tarkistaa taas sähköpostini). Niin kauan kuin muistan, olen ollut eri ihminen eri ihmisille. Esitän aina jonkinlaista karikatyyriä siitä henkilöstä, jonka uskon ihmisten näkevän. Tietenkin tämä on vain yksinkertaistettu versio siitä miten asiat ovat ja hyvin harvoin käytän erityisen paljon voimiani asian pohtimiseen. Se on kai jonkinlainen puolustusmekanismi.

Tietysti voin kirjoittaa pöytälaatikkoon täysin avointa tekstiä, vaikka se ei kovin helppoa olekaan, enkä koskaan näyttää sitä kenellekään. Mutta sillä tavalla en koskaan saa mitään palautetta tai huomiota. Ja kuitenkin, kaikesta antisosiaalisuudesta ja misantropiasta huolimatta, haluaisin huomiota ja hyväksyntää. En uskoisi näyttäväni sitä mitenkään ulospäin, mutta luultavasti olisin mielissäni. Kritiikistäkin, mikäli se olisi perusteltua.